Wieliczkasta Mikolajkiin.

6.7 Olipa hienoa herätä Clepardian leirintäalueella kunnon yöunien jälkeen. Tiina sai eilen kaikki pyykit pestyksi ja suurimman osan kuivaksikin. Ilta hieman venähti toisen suomalaispariskunnan kanssa turistessa ja matkakokemuksia vaihtaessa.
Aamu oli aurinkoinen ja jo puoleenpäivään mennessä oli 30 astetta lämmintä. Melko nopeasti kuitenkin alkoi pilviä kerääntymään taivaalle. Meillä oli suunnitelmissa lähteä seuraavana aamuna aikaisin vierailemaan Wieliczkan suolakaivoksella ja sieltä kohti pohjoista.
Nyt kuitenkin pilvien ilmestyttyä taivaalle ja lämpötilan laskettua 26 asteeseen käytimme matkailuautoilun ihanuutta hyväksemme eli teimme pikaisen muutoksen suunnitelmiin.


Hipihipi vauhtia blogin päivitys, pikaisesti kauppaan täydentämään ruokavarastot ja sitten koirien lenkitys. Leiri kasaan ja noin klo 16.30 auton keula kohti suolakaivosta.



Ehdimme vielä hienosti klo 18.00 lähteneelle englanninkielisen oppaan opastamalle kierrokselle.
Jos laittoi Tatravuoristo miehen hiljaiseksi niin ei paljon jälkeen jäänyt suolakaivoskaan.


Aluksi hieman vajaat 400 askelmaa alaspäin ja sitten tunneliin joka oli kuin graniittia, mutta oli kuitenkin kokonaan suolakiveä. Harvemmin on tullut vastaan paikkaa jossa turistit kirjaimellisesti nuoleskelevat nähtävyyksiä mutta tämä oli sellainen. Opas oikein kehoitti maistelmaan seiniä ja patsaita. Pääsääntöisesti kaikki luolastossa on joko suolakiveä tai puuta.


Puuosat ovat hienosti limitetty, koska niitä ei ole voitu naulata. Yleensäkin raudan käyttö on ollut minimaalista, koska suola ruostuttaa rautaa todella nopeasti. Monet tukipuut olivat ajanmyötä kivettyneet suolasta ytimiään myöten.


Työmiehet ovat louhineet luolastoon myös useita kappeleita, koska rukoilu on kuulunut heidän jokapäiväiseen elämäänsä.




Siellä on myös kokonainen kirkkosali joka on nykyäänkin ahkerassa käytössä. Paikassa on joka sunnuntaiaamu messu ja kirkkosali on suosittu myös vihkiäisten ja muiden kirkollisten toimituksien pitopaikkana.



Viime vuosisadan puolella herrasväki kävi kylpemässä ja hoitamassa terveyttään maanalaisissa suolajärvissä mm. säveltäjä Chopin on käynyt kylpemässä siellä. Kun hienot herrat ja rouvat pulikoivat järvessä kamariorkesteri viihdytti heitä musisoinnillaan ja valaistuksena olivat ainoastaan soihdut.


Hevoset olivat olennainen osa louhinta- ja suolakiven siirtotyötä.


Luolastoon kehitettiin oma hevosrotu, joka ei koskaan ollut kaivoksen ulkopuolella, vaan eli elämänsä tunneleissa. Hevosia on ollut useita satoja kaivoksen historian aikana. Viimeinen kaivoshevonen joka eli viimeiset vuotensa turistien lemmikkinä kuoli vasta 2000-luvun alkupuolella.


Kuvassa suolasta louhittu kyljellään soihdun kanssa etenevä mies kuului työntekijänä vaarallisimpaan mutta myös arvostetuimpaan ryhmään. Heille maksettiin suolaista palkkaa. Eli aikoinaan suola oli kultaakin kalliimpaa ja nämä miehet saivat palkkansa suolassa. Miesten työnkuvaan kuului mennä aamulla ensimmäisenä luolastoon soihdun kanssa "haistelemaan" oliko sinne kerääntynyt vaarallisia kaasuja yön aikana.


Syvimmillään kävimme hieman 140m alapuolella maanpinnalta ja sieltä nousimme käytäviä pitkin läpi nykyaikaisen ravintolan hisseille, jotka sijaitsivat 135m syvyydessä.
Opas ilmoitti hissiin sopivan maksimissaan 25 henkeä ja kehui myös sen olevan todella nopea.
No kävellessämme hissikäytävään, meidät huudettiin takaisin ja ohjattiin toisille hieman vanhemmille hisseille. Odotimme hissiä aika tovin. Välillä kuului kellojen kilkatusta, puhelimien pirinää ja työntekijöiden huutelua hissikuilusta. Taisi olla jotain ongelmaa kun huoltomieskin lampsi työkalujensa kanssa ohitsemme pari kertaa. Vihdoin meidät hoputettiin hisseille ja näky ei ollut ihan oppaan lupaama. Hissikoppeja oli kaksi päällekkäin ja kumpaankin sopi oikein ahtamalla 8 henkeä. Seinät olivat reikälevyä, mutta nopeutta piisasi. Samassa hississä olleet kaksi espanjalaista naista hokivat Ave Mariaa koko matkan, mutta sehän lisäsi vain tunnelmaa. Koko kierrokseen kului noin 3 tuntia ja meille näytettiin vain 1% suolakaivoksesta.

Autolle päästyämme huolsimme koirat ja lähdimme noin klo 20.20 ajamaan läpi Krakovan, tavoitteena Mikolajki noin 600km ja 11h ajon päässä.
Noin 1,5h ajon jälkeen keli muuttui kaatosateeksi ja koviksi myrskytuulipuuskiksi. Oli vaikeaa havaita edes liikennemerkkejä saati sitten tienlaidassa kulkevia ihmisiä. Onneksi saimme Vuosaaren satamassa lähtiessä oivan neuvon. Ottakaa puolalaisen rekan takavalot eteenne ja seuratkaa niitä. Homma muuten toimii. Rekat tietävät joka valvontakameran ja he viestittävät poliiseista toisilleen. Matkavauhti oli isommalla tiellä 90-95km/h ja usein sama myös taajamissa, missä muuten pitäisi ajaa 50 tai 60km/h. Näin kun ajoi ei sade ja tuuli haitannut kovasti, seurasi vain navigaattorista, että suunta pysyi oikeana.

7.7 Ensimmäinen pysähdys Varsovassa noin klo 2.30, missä tankkasimme auton ja itsemme. Varsovan läpiajo kesti noin 30min. Sitten vielä reilu 50km ja rekkaparkkiin nukkumaan 3 tunniksi. Koirien huolto ja tien päälle uudestaan. Mikolajkiin saavuimme hieman ennen klo 11.




Leirintäalue Wagabunda löytyi helposti vaikka hieman oli pää sekaisin ja tyhjän tuntuinen läpi yön ajosta.

Tavoitteet täyttyivät Zakopanessa.

4.7 Tänään oli viimeinen päivämme Zakopanessa. Alunperin ajatuksena oli lähteä huomenna aamusta ajelemaan Oswiecimiin (Auschwitz), mutta koska aamut ovat hieman viileämpiä päätimme ajaa yötämyöten Auschwizin keskitysleirimuseon lähelle parkkiin. Näin pääsemme käymään aikaisin kierroksella keskitysleirimuseossa ja saamme järjestettyä hieman viileämmät olot koirille museossa vierailumme ajaksi.
Aamusta kuitenkin kävimme vielä Zakopanen kävelykadulla hämmästelemässä ihmisvilinää. Iltapäivästä keli pysyi viileänä ja melko selkeänä. Pikainen päätös, koirat autolle, vossikka alle ja suunta kohti gondolihissien ala-asemaa. Ei se vossikka mikään ferrari ollut, mutta nopeampi kuin omat jalat. Kun katseli Zakopanessa hevosten ulkonäköä niin oli helppo havaita, että niistä todella pidettiin hyvää huolta. Olen myös ollut aina valmis hieman tukemaan perinteitä ylläpitävää liiketoimintaa, joten emme edes kovin tinkineet hinnasta.



Godolihissien ala-asemalla ei ollut ruuhkaa yhtään, joten pääsimme suoraan ensimmäiseen gondoliin. Matkalla huipulle tarvitsee vaihtaa kerran hissiä.



Yläasemalle saavuttaessa oli näkymä kuin olisi James Bondin leffaa katsellut.



Yläasemalta ulos tultaessa näkymä mykisti täysin. Olipahan kerrankin jämsänkoskelaispoika vain hiljaa ja haukkoi raikasta vuoristoilmaa.





Ilma ala-asemalla oli +20 ja yläasemalla +10 astetta. Kun aurinko meni välillä pilveen niin lämpötila eron todellakin huomasi, varsinkin kun oli vain shortsit jalassa.


Tämä rinne toimii talvella laskettelurinteenä.

Pienen hetken kuluttua alkoi ajatus taas kulkea normaalisti ja sain Tiinan ympäripuhuttua, että kiipeäisimme vielä hieman korkeammalle, sillä kyllähän näin pitkälle tultuamme täytyy 2000m saada korkeudessa rikotuksi.




Tiina vain tarkasti seipään kiinnityksen. Lujassa oli kuulemma.





Loppujenlopuksi kipusimme kahdelle pienelle huipulle ja saimme maksimi korkeudeksi 2042m.

Ennen alas tuloa ruokailimme yläaseman ravintolassa. Eipä ole aikaisemmin käynyt niin, että maisemat voittavat ruuan maun paremmuudessaan.



Alas laskeutuminen oli taas keinumista gondolihississä ja mieli oli hieman haikea.





Ei vain olisi millään halunnut poistua huipulta. Ala-asemalta kävelimme matkailuautollemme vajaan 3km ja ostimme matkalta kuuluisaa zakopanelaista savujuustoa.

Autolla koirat ottivat meidät ilosta hännät heiluen vastaan. Laitoimme leirimme kasaan ja lähdimme ajamaan noin klo 20 kohti Oswiecimiä.

Oswiecimissa ajoimme auton Auschwiz-keskitysleirimuseota vastapäätä olevalle kauppakeskuksen parkkipaikalle ja nukuimme siinä muutaman tunnin. Nukkumaan käydessämme meni juna jossain lähellä, mutta kun sitä ei näkynyt niin kerroin Tiinalle sen olevan kummitusjuna joka vie Birkenaun (Auschwiz 2) kuolemanleirille ihmisiä kaasukammioihin. Tiina siinä sitten yön muutamana tuntina kuunteli muitakin kuolemanleirille meneviä junia.

5.7 Herätys 6.30 ja koirien lenkitys sekä muu huolto. Klo 8.00 aukesi Auschwiz-museo ja olimme heti ensimmäisten joukossa sisällä. Museoon ei ole varsinaisesti sisäänpääsy maksua, mutta klo 10-17 museossa saa kulkea vain ryhmien mukana ja niiden oppaat ottavat pienen opasmaksun.
Eli jos haluaa kierrellä omatoimisesti kannattaa mennä joko ennen klo 10 tai klo 17 jälkeen.






Tänne päätyivät gestapon kuulusteluissa väärän vastauksen antaneet. Oikeita vastauksia ei tänne joutuneilla tainnut ollakaan.

Leiriltä ajelimme takaisin yhä niin fantastiseen Clepardian leirintäalueelle, missä saimme kunnon suihkut, pyykit pestyä ja koiratkin olivat kuin olisivat kotiin tulleet. Illalla saimme myös viereemme suomalaisen autokunnan ja oli hienoa istua iltaa heidän kanssaan ja vaihtaa reissukokemuksia.
Tästä eteenpäin tavoitteena Wieliczkan suolakaivos ja toivottavasti Mikolajikin kylä pohjois-Puolassa.

Vaelluksella Gubalowkalla.

3.7 Tänään oli kello aamulla ajoissa herättämässä, että ehdimme käydä kunnon vaelluksella. Eilen saamiemme tietojen perusteella, lähdimme kokeilemaan hyväksytäänkö meitä kiskoilla kulkevaan gondolijunaan koirien kanssa.
Ensiksi kävelimme noin 4km alamäkeä, läpi Zakopanen keskustan gondolijuna-asemalle. Saatuamme liput jotka maksoivat yhtä paljon (n.2€/nenu) koirille ja itsellemme, lähdimme odottelemaan junan saapumista.



Junalla noustaan noin 1200m korkeudessa olevaan kylään. Vuoren nimi on Gubalowka.



Laitoimme koirille kopat kuonolle ja änkesimme täpötäyteen vaunuun. Onneksi saimme hieman lattiapintaa kuten kuvasta näkyy.



Jo alhaalla päätimme, että jos vain reitti löytyy ja muita esteitä ei ilmene niin kävelemme alas vuorelta.





Keli oli mitä mainioin. Lämmintä vuorella oli 20 astetta ja tuuli ihanan viileää. Ainut huono puoli oli, että vaellusreitti kulki tyynen sään puolella, joten reitillä oli huomattavasti kuumempaa.
Gubalowkan huipulla kävelimme pari kilometriä melkoisessa markkinahumussa.



Täällä oli myös hyvä tankata hiukan ennen laskeutumista.



Jälleen tuli etenemiselle tuttuja hidasteita. Koiria haluttiin silitellä, niiden kanssa haluttiin valokuvaan ja eräs kauppias halusi välttämättä suukotella Heraa!



Huipulla kulkevalta tieltä oli vaikea löytää vaellusreitin alkupistettä, joten kävelimme ensimmäisellä kerralla siitä ohi. Saattoi kauniit maisemat sokaista hiukan etsivää silmää. Löydettyämme reitin alkupisteen aloitimme laskeutumisen kohti Zakopanen keskustaa.
Maisemat olivat huikaisevia.




Yllä kuvassa keskellä hyppyrimäet, jonka juurelta aamulla lähdettiin kävelemään ja minne olisi myös tarkoitus jaksaa palata.

Välillä todella jyrkkää polkua lähes pystysuoraan alaspäin.



Välillä mahtavien kuusien keskellä veden syömien rotkojen reunoilla ja yhtäkkiä ollaankin keskellä peltoa, missä vuorikauriit olivat ruokailemassa.





Tunnin alaspäin jarruttelun jälkeen tuli ainoa "mihinkäs nyt mennään" tilanne. Reitti merkit olivat hukassa ja kartta opasti keskelle aidattua peltoa. Reitti oli muutenkin vähän käytetty, joten toisten jälkiä ei näkynyt.
Ei muuta kuin suunnistustaidot käyttöön ja kartalta kiintopisteeksi metsän laidassa kulkeva puro. Sitä seuraten saavuimme erään talon nurkalta aivan kapealle kylätielle, mistä löytyikin sitten seuraava reittimerkki.
Varpaat huusivat hoosiannaa niiden pakkauduttua koko matkaan kengän kärkiin jarruttelusta johtuen. Koirat joutuivat varomaan kielensä päälle astumista läähätyksen lomassa. Kuitenkin perille keskustaan löydettiin ja päästiin.
Siellä sitten varjoisalla terassilla koirille jäätelöä ja vettä, sekä meille ihmisille pitkät huurteiset Tatra-oluet. Hera teki kaikkensa, että tauko oli riittävän pitkä.


Olisi pitänyt pöytäkin raahata mukana, jos olisi halunnut lyhentää Heran kauneusunia.

Pienen tauon jälkeen olikin sitten aika lähteä kiipeämään kohti matkailuautoamme. Matkaa sinne noin 3km ja nousua noin kaksi Himoksen laskettelurinteen korkeutta. Ja matkalla taas tutut saako koiria silittää, onko ne amstaffeja ym. ym.



Autolle päästyämme koirat sekä isännät päättivät ottaa loppuillan täysin rentoutumisen merkeissä! Kokonaisuudessaan kävelyreissuumme kului aikaa noin 5,5h, mutta näkymät olivat vaivan palkinto!

Navigaattori ilmoittaa olet saapunut päämäärääsi.

Jepulis jee ja hitto soikoon!
1.7 saavuimme päämääräämme Zakopaneen. Päätimme siis jättää paluumatkalle keskitysleirin ja suolakaivoksen. Nyt ymmärrämme paremmin puolalaisia ja miksi he hellekautena pakenevat vuoristoon. Tänään Krakovassa jo aamupäivästä 32 varjossa lämmintä ja tuo lämpö kun siirtyy aurinkoisissa kohdissa katukiviin, niin helposti on keskustassa lämpötilassa 50 astetta rikki.



Heti Krakovasta ulos päästyämme alkoi maasto kumpuilla lupaavasti vuoristoa enteillen.
Tie oli Krakovan ulosmenotiellä ruuhkainen, koska tietyötä tehtiin useiden kilometrien matkalla. Tietöiden jälkeen alkoikin sitten loistavakuntoinen kaksikaistainen baana. Tie oli kuin pöytälevyä melkein Zakopaneen saakka.



Välillä vain muodostui pitkiä jonoja rekkojen ja traktoreiden perään.



Maisemat olivat upeita, vaikka varsinaista karua vuoristoa ei vielä näkynytkään.



Zakopaneen saavuttuamme alkoi leirintäalueen etsintä ja maisemien ihailu.
Navigaattori hieman sekoili, koska täälläkin oli tietöitä käynnissä.
Vihdoin löysimme etsimämme Pod Krowia campingin.



Alue on aivan hyppyrimäkien juuressa ja vain noin 2km päässä gondolihissiltä.



Auto parkkiin kuusten juurelle ja kahvin keittoon.
Sitten alkoikin reissun ensimmäiset takaiskut.
Hera bongasi kuusesta oravan ja säntäsi sen perään. Heran hihna oli toisen kuusen ympärillä kiinni ja Heran riuhtaistessa hihna katkaisi auton markiisin toisen jalan.
Pienen työrupeaman jälkeen saimme jalan kestämään markiisin painon, mutta vielä on epäselvää miten saamme kyseisen jalan kuljetusasentoon.
Sitten iltalenkillä tuli toinen vielä suurempi takaisku.



Kipusimme gondolihissin ala-asemalle selvittämään mihin aikaan aamulla se aloittaa liikennöinnin, saadaksemme vain vastauksen, että koiria ei saa viedä koko Tatravuoriston luonnonsuojelualueelle ollenkaan. Kielto on ehdoton!
Eli saamamme tiedot Puolan suurlähetystöstä, sekä netistä Tatran vaellusohjeista eivät pitäneet paikkaansa. Saimme näistä lähteistä tiedon, että koirat saavat olla mukana vaelluksella, mutta ne on pidettävä kokoajan kiinni ja hisseissä niillä tulee olla kuonokopat.
Eli siis yli 2000km turhaa matkustamista suurten odotuksien toivossa.
No illasta oli meillä kaikilla hieman mieli maassa, mutta päätimme lähteä aamusta selvittämään vaihtoehtoja.

2.7. aamupalan jälkeen suuntasimme jalat ja tassut kohti Zakopanen keskustaa.





Meinasin sanoa kengät, mutta Tiinan pojan lainattua kenkiäni ei niitä enään voi kengiksi sanoa! Muistuttavat jo lähes avokkaita.
Mieli oli hyvin nukutun yön jälkeen korkealla, sillä eihän tällaisella reissulla saa vastoinkäymisten antaa pilata matkaa. Täälläkin oli 32 astetta keskustan mittarissa lämmintä, mutta se oli aurinkoisessa kohdassa. Varjossa oli ehkä noin 22-24 astetta ja kun aurinko kävi pilvessä, niin lämpötila putosi heti lähelle 20 astetta, joten nyt voi nauttia kelistä. Lenkki kesti noin 4,5 tuntia.
Kävelyreissulla Tiina kävi kyselemässä mahdollisia koirille hyväksyttyjä reittejä ja minä vastailin ihmisten kysymyksiin: Minkä rotuisia koirat ovat. Ovatko ne amerikanbulldoggeja vai dogo argentinoja: Saako niitä kuvata. ym! Tänäänkin koirat kulkivat ilman kuonokoppia.
Tiina sai ohjeet, että laakson toisella puolella on myös vaellusreittejä, joten huomenna käymme katsomassa löydämmekö niitä.
Ai niin, tänään kävimme ensimmäisen kerran ulkona ravintolassa syömässä Tiinan kanssa. Olemme myös tutustuneet erittäin miellyttävään perheeseen Kouvolan seudulta. Ovat palailemassa Kroatiasta koti-Suomeen päin. Täällä Zakopanessa ei ole heidän lisäkseen vielä muita suomalaisia näkynyt. Krakovassa törmäsi joka päivä uusiin suomalaisiin. Palaan asiaan kun vaeltelut on vaelleltu!

Päivä Krakovassa.

Tänään kävimme koko nelikko (koirat, Tiina ja minä) kiertelemässä Krakovan vanhassa kaupungissa, sekä juutalaiskortteleissa. Päivä sujui hienosti yhtä suurta ongelmaa lukuunottamatta ja se oli lämpö. Jo ennen klo 11 näytti lämpömittari yli 30 astetta. Linja-autossa, jolla menimme keskustaan koirien kanssa, oli varmuudella yli 40 astetta, eikä ilma vaihtunut yhtään. Jouduimme jäämään jo paljon suunniteltua aiemmin pois bussista, koska Obi kävi kuumuudesta ja kuonokopasta sekopäiseksi.
No eikun tossua toisen eteen, jotta pääsisisimme tavoitteeseemme Kazimierz- juutalaiskortteleihin.



Menomatkalla kuljeskelimme myös vanhan kaupungin läpi, missä pidimme pienen lounastauon.





Koirat otettiin hienosti vastaan terasseille ja jopa tuotiin vettä tarjoilijoiden toimesta.



Kuonokopat olivat näkyvästi mukana (roikkuivat taluttajien vyöllä) ja linja-autoissa sekä muissa julkisissa kulkuvälineissä ne ovat merkein osoitettu pakollisiksi kaikille koirille joten siellä ne olivat kiltisti kuonoilla.
Poliisit olivat ainoastaan uteliaita rodun suhteen, kun kuljimme pitkin poikin kaupungilla. Siis koirat ilman kuonokoppia.



Kyllä Krakovassa on hirveästi nähtävää. Kirkkoja, linnoja, puistoja ym. historiallisia nähtävyyksiä. Kaduilla on kaikenlaisia esiintyjiä ja kierrokset nähtävyyksille voi tehdä opastetusti golfkärryllä tai vaikkapa vossikalla.







Obi ja Hera varastivat kylläkin turistien huomioita liikkuessaan sulavasti ihmismassojen mukana. Tuli ihastelevia huutoja puolaksi, italiaksi ja ranskaksi ja monien turistien kameroihin tallentui meidän valkoiset hurmurimme.

Saatuamme päivän tavoitteet päätökseen, lähdimme kohti Clepardia campingiä ja siellä odottavaa autoamme.
Tässä vaiheessa alkoivat sitten ongelmat. Koirat alkoivat hyytymään lämmöstä, vaikka kuinka juotimme, annoimme jäätelöä ja kastelimme niitä. Matkaa leirintään oli vielä 4km ja lämmintä noin 31.8 astetta varjossa joten teimme päätöksen hypätä jälleen bussiin, vaikka niissä onkin helposti lähes 50 astetta lämmintä. Jo 5min ajon jälkeen alkoi Hera lyyhistymään bussin lattialle ja Obi käymään niin rauhattomaksi, että puri kielensä ja huulensa verille.
Tiinalla oli vaikeuksia saada Hera nousemaan pysäkillä bussin lattialta ylös. Heti ulkona kuonokopat pois ja hetkeksi koirat varjoon.



Siitä sitten Tiina lähti "sirosti sipsuttaen" (niinkuin 6,5h kaupunkikävelyn jäljiltä pystyi) koirien kasteluun leirintäalueelle ja minä vielä kipaisin kauppaan hankkimaan iltapalatarpeita.
Nyt on tilanne muuten tasaantunut, mutta Obi on saanut ilmeisesti lievän auringonpistoksen ja siitä johtuen ei nyt osaa rauhoittua kunnolla, vaan vahtii kaikkia ja pärisee koko ajan.
Olemme päätymässä jatkon osalta siihen, että huomenna siirrymme suoraan Zakopaneen, koska sinne luvataan vain hieman päälle 20 astetta lämmintä. Pääsevät koirat palautumaan kunnolla kuumuudesta. Yritämme sitten paluumatkalla tulla Krakovan Clepardiaan uudelleen ja sovittaa siihen kertaan Auschwitzin keskitysleirin ja Wieliczkan suolakaivokset. Tämä leirintäalue on ollut niin mahtava, että tänne palaa kyllä enemmän kuin mielellään.